Aamu meni ihan samalla tavalla ku kaikki muutki aamut, ja aurinko paistoi, mä olin niin onnellinen. Matti lähti töihin yhen maissa ja ajattelin et siivoon yms, mut sit Matti tuli meseen ja sanoi, että yhden kaverin eessä oli ambulansseja. En ajatellu siitä vielä mitään. Myöhemmin kuulin että yks meidän ystävä kuoli. Koko auringonpaiste tuntu niin väärältä tälle päivälle.

Oon pyörinyt ympäri kämppää, siivonnu ja touhannu, koska jos pysähdyn, mun pää sekoo. Tahtoisin olla yksin, mennä piiloon sängyn alle, mutta tää koskee meitä kaikkia, melkein jokaista ihmistä jonka tunnen, joten piiloon meno ei auta. Tuntuu et pitää pitää itteni kasassa muitten takia. Ja tosiasiahan on, että kun kaikki kaatuu päälle, mä oon yleensä se joka on vikana pystyssä. On jotenki niin tottunu. Vaikka tää ei oo eka kerta kun multa kuolee läheinen ihminen, tähän ei totu ikinä. Kaikkeen muuhun paskaan tottuu, mut tää tulee aina yhtä yllätyksenä, ja tuntuu joka kerta yhtä pahalta.

Nyt pitää mennä ja kasata ittensä, pojat pääsee kohta töistä, ja sit joutuu puhua asioista. Wish me luck.